Olimme Vaaralassa metsälenkillä Antin ja nuoren Wiippu-bokserin kanssa. Metsän läpi kulki vasta rakennettu kävelytie. Vastaamme käveli vanha mummo kävelykeppinsä kanssa. Lähestyessään meitä hän alkoi huitomaan puisella kävelykepillään villisti ilmassa. Kävi selkeästi ilmi, että mummo pelkäsi isoja koiria. Yritämme mummolle selitellä, että Wiippu on ihan kiltti koira, eikä tee mitään. Mummo ei olisi enää enempää voinut provosoida nuorta koiraa, joka tietenkin luuli kepin kanssa huitomista mukavaksi leikiksi. Mummo jäi kuuntelemaan, kun kehuin ylpeänä kilttiä koiraani, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. En saanut lausettani loppuun, kun yhtäkkiä Wiippu ampaisi ja nappasi mummon kävelykepin hampaisiinsa ja sai aivan järjettömän hepulin. Keppi suussa se juoksi pitkin rinteistä metsää ja me kaikki kolme, mummo, Antti ja minä, seisoimme tiellä ja meidän kaikkien suut olivat loksahtaneet auki, kun katsoimme pitkin metsää innoissaan keppisaaliistaan viilettävää bokseria. Keppi vaan kolisi puunrunkoja vasten. Koira oli tässä vaiheessa jättänyt korvansa tielle, eikä ollut kuulevinaankaan huutojamme. Siis meitä hävetti niin paljon, että olisimme voineet vaipua kanervikkoon. En enää muista, miten saimme Wilman tulemaan takaisin. Muistan vain ottaneeni koiran suusta kävelykepin ja ojentaneeni sen pikaisesti takaisin mummolle ja sitten lähdimme ja vähän vikkelään kävelemään kotiin päin, ja meitä nolotti ihan sairaasti.  
 

 
 

Nuorella Wilmalla oli tapana myös varastaa rivitalomme naapuriasuntojen etu- ja takapihoilta luutia ja pitkävartisia harjoja. Harja hampaissaan se ampaisi hirveän hepulin kera ja juoksi rivitaloaluetta vierustavalle pellolle ylpeilemään sotasaaliillaan. Palauttelimme hämärän tultua tai yön pimeinä tunteina Wilman rosvoamia harjoja/luutia takaisin oikeisiin osoitteisiinsa. Tai ainakin toivoimme niin. Kumma kyllä, sinä kesänä aika moni oli alkanut merkitsemään asuntonsa numeron tussilla harjanvarteen.

 
 

 
 

Oli kaunis kesäpäivä ja lähdimme Antin ja nuoren Wiipun kanssa Suomenlinnaan. Kiertelimme saarta ympäriinsä, tuntui, että kaikki helsinkiläiset olisivat liikkeellä samaan aikaan. Isolla nurmiaukealla oli jotain jännää. Katselimme kauempaa outoa ihmistaideteosta. Näytti siltä kuin aukealla olisi paljon jonkinlaisia ihmispatsaita erilaisissa asennoissa. Siinä päätettyämme mennä lähemmäs ihmettelemään moista, näimme vapaana yksinään leikkivän bokserin. Ajattelimme sen omistajan löytyvän ihailemasta myös outoa ihmistaidetta. Lähemmäs käveltyämme näimme oudoissa asennoissa pysähtyneitä ihmisiä, jotka olivat kiinnittyneinä toisiinsa langoin. Tässä vaiheessa Wiippu bongasi toisen bokserin ja he alkoivat leikkimään ja ajamaan toisiaan takaa. Bokserit juoksivat suoraan kohti ”ihmistaideteosta” ja yhtäkkiä molemmat juoksivat pää viidentenä jalkana suoraan päin ihmisiä. Kun langat katkeilivat ja ihmiset kaatuilivat, tajusimme, että ne olivatkin eläviä ihmisiä, eivätkä mitään patsaita. Kiiruhdimme paikalle ja kuulimme toisen bokserin omistajan, joka ilmeisesti veti tätä joukkoa, kysyvän ryhmäläisiltään: ”Huomasitteko? Tunsitteko värähtelyä välillänne… siis ennen kuin tuo bokseri törmäsi teihin?” Kaatuilleet ihmiset hieman pökkyräisinä vakuuttelivat tunteneensa jotain ennen kuin langat katkesivat. Oli taas aika hipsiä pois paikalta… 

 
 

 
 

Naapurin lapset tykkäsivät Wiipusta ja pelasivat usein palloa bokserimme kanssa. Naapurin 3-vuotias Olli saattoi tulla soittamaan ovikelloa ja kysymään: ”Voiko Wilma tulla ulos leikkimään minun kanssani?” tai vastaavasti: ”Wilma, voinko tulla leikkimään teille kanssasi?”. Wilma tykkäsi tästä pikkupojasta valtavasti. Joskus Olli saattoi tulla takapihan kautta meille yllätysvierailulle. Kerran hän oli käpertynyt Wiipun punottuun koriin nukkumaan, Wilman kanssa tietenkin. Oli aika hellyyttävän näköistä, kun hän halasi Wilmaa ja kuiskasi sille, että: ”sinä olet minun paras ystäväni”.

 
 

 
  Tietyssä iässä lapset eivät selvästikään ymmärrä, että kyseessä on koira, eikä se ole ihan samanlainen leikkikaveri kuin toinen lapsi. Olimme tällä kertaa Esterin kanssa lievittämässä, eli lisäämässä erään perheen bokserikuumetta. 3- ja 4-vuotiaat lapset olivat aivan haltioissaan. Perheen 4-vuotias tytär halusi esitellä Esterille taloaan, ensin tietenkin esiteltiin lastenhuone. Katariina pyysi Esteriä kanssaan alakertaan: "Tule Esteri, niin esittelen sinulle huoneemme". Koira seurasi lasta alakertaan ja lastenhuoneen ovelle pullan kuvat silmissään. "Katso Esteri, tässä on minun vuoteeni ja tuossa Patrikin". Esteri tekee työtä käskettyä ja tarkistaa molempien lasten sängyt, mielessään ajattelee, että tuleeko sitä pullaa vai ei. Kuuliaisesti tarkasti myös kylpyhuoneen ja vanhempien makuuhuoneen, ja pahus, vasta viimeisenä esiteltiin keittiö, Esteri tuumasi. Mutta lopussa kiitos seisoi ja Esteri sai herkkuja.